Alla tarina Lunan viimeisistä päivistä, lähinnä itselle muistiin. Ei siis kannata lukea, jos aihe ahdistaa, vaikka kaikki kyllä meni niin hyvin, kun tässä tilanteessa voi mennä 💖
Viime viikon maanantaiaamu valkeni kurjissa merkeissä, kun Lunalle ei maistunut aamupala. Se ei sinänsä tavatonta ollut, koska tyttöä oli närästänyt jo reilun kolmen vuoden ajan ja pahimmillaan oli sama juttu, mutta ruoka meni monesti alas, kun siihen lisäsi märkäruokaa joukkoon tai teki jonkun pyörimistempun, jonka jälkeen otti nappulan namipalkkana huomaamatta. Meillä oli ostettukin pari purkkia haimaystävällistä purkkiruokaa, mutta sekään ei maistunut, vaikka Luna kyllä kupista oli kiinnostunut. Hetken päästä huomasin, että maha kramppasi kerran samanlailla, kun kuukausi takaperin pyhäinpäivän aamuna, jolloin lähdettiin päivystykseen (silloin lisäksi tuli ripuli). Tehtiin sitten lenkki, koska liikunta tuntui aina auttavan mahaoireisiin, siihen mennessä aamua Luna oli vasta käynyt pihassa pissalla. Lenkin jälkeenkään ruoka ei vielä maistunut.
Onneksi meillä oli kaapissa päivystysreissulta jäänyttä suolistokipulääkettä ja totesin, että tämä on nyt se hetki, kun sitä annetaan. Tosin eihän se alas mennyt, Luna sylkäisi senkin aina suustaan lattialle. Hetken päästä aukesikin jo meidän omalääkäri Oiva Eläinklinikka ja sain pian hoitajan langan päähän sekä hyvät vinkit lääkkeen antamiseen. Tabletti kielen takaosaan, kuono kohti taivasta ja varovasti puhalsi sieraimiin, niin koira nielaisi. Kävi helposti ja kehuin Lunaa niin vuolaasti, että Nemokin kömpi pedistään katsomaan, mitä kivaa nyt tapahtuu.
Kuvat: Noore Serlippens
Taas ei mennyt kun hetki, niin hoitaja soitti takaisin, oli konsultoinut omalääkäri Sailaa ja sattumalta edellinen asiakas oli ollut oletettua nopeampi, joten kun heti lähdettiin ajamaan klinikalle (15min matka), niin päästiin lääkärille näytille. Saila tsekkasi Lunan mahan ultralla, kun epäilin, josko maksassa olisi jotain, kun ne arvot olivat nousseet pikkuhiljaa koko ajan. Maksa näytti hyvältä, mutta haima näkyi haaleana kuvassa, ilmeisesti sen ei kuuluisi näkyä ollenkaan. Luna arasti vatsaa, ikenet oli ok ja sydänäänet hyvät. Saila arvioi, että tilanne ei näytä kovin pahalta, joten annettiin nesteytys niskaan, pahoinvoinninestolääke ja kotiutusmääräys 💕
Mulla oli kuitenkin etiäinen, ettei tämä ihan normaalilta vaikuta ja varasin varmuuden vuoksi lopetusajan seuraavalle päivälle Sailan asiakkaiden jälkeen klo 14 (Itsenäisyyspäivä ja niin ollen pyhäpäivystykset kummitteli taas lisäksi takaraivossa). Lääkärikin sitten totesi, että hän on niin huono päästään irti, saatan olla oikeassa, mutta peruutatte sitten ajan aamusta, jos sille ei olekaan tarvetta. Hoitaja Marika oli myös erinomainen puhelimessa ja paikan päällä, ymmärsi heti tilanteen ja sen eri puolet, sanoi osuvasti, ettei arki voi olla koko ajan kriisinhallintaa. Olinhan jo useamman viikon seurannut Lunan vointia tunti tunnilta, koska monesti ruokailun jälkeen tärisi, mutta se meni ohi aina parissa minuutissa. Mietin, että tyttö saattaa olla jopa kivuttomampi, kun närästysoireista, jotka jatkuivat joskus parikin päivää, ajoittaista tärinää ja röyhtäilyä. Luna saikin viimeisen kuukauden ruoan 3-4h välein, jotta närästystä ei tulisi.
Lääkäriltä kotiin päästyä Luna söi hyvällä ruokahalulla nappulat ja märkäruoan. Sitä tärinää kuitenkin oli tavallista enemmän. Tehtiin lenkkiä ja Luna kerjäsi ruokaa 1-2h välein. Annoin jossain kohtaa märkäruokaa nuolualustalta ja veteli sitä ihan tunteella eli ruokahalu oli palannut ja nesteytys kohensi oloa.
Olin jo aamusta laittanut viestiä Lunan isälle eli ex-miehelleni tilanteesta, kun hänen oli pitänyt tulla koiria katsomaan päivystyreissun jälkeen jo kuukauden ajan, mutta aina meillä meni aikataulut ristiin. Koirien isä ajoi siis jo aamusta Oivan pihaan, kun en ollut siinä kohtaa varma, päästäänkö enää kotiin. Lisäksi tuli meille ruokkiksella ja vielä koko illaksi. Isä oli Lunan lemppari ihminen, joten jälleen näkeminen oli taas riehakas ja tyttö hyppäsi heti mahan päälle sohvalle makoilemaan sekä tietty nuoli naaman märäksi. Lähti kuitenkin aina hetken päästä omaan petiinsä pötköttelemään, luulen, että halusi kipuisena olla omassa rauhassa turvallisessa paikassa. Tehtiin illalla kolmisteen lenkki, vaikka pakkasta oli n. -15, Luna tikutti menemään ihan reippaasti. Lenkin loppupuolella vielä kähisi ohitustilanteessa vastaantulevalle tollerille eli siinä mielessä oli oma itsensä. Lunalle muita lemppari ihmisiä oli mummu, veljentyttö, mun mies ja kasvattaja Eija, myös pappa ja eno (etenkin aina miehet) oli tärkeitä, vaikka näkivätkin vähän harvemmin.
Maanantai tuntui tosi pitkältä, ehkä elämäni pisimmältä päivältä. Ajatus kulki samaa rataa ja mihinkään ei pystynyt kunnolla keskittymään, mulla oli aamusta asti sellainen sisäinen horkka, ihan niin kun olisin ollut monta tuntia ulkona kovassa pakkasessa ja kroppa ei vaan lämmennyt. En tiennyt, halusinko päivän kuluva hitaasti vai nopeasti. Päivän aikana kuitenkin alkoi selkeytymään, ettei Lunan kipu tuosta poistu kokonaan kipulääkkeestä huolimatta ja päätös on tehtävä. Lunan isä ja nykyinen mies olivat vähän sitä mieltä, ettei Lunaa vielä tarvisi viedä ja miettivät kaikkia lieventäviä asianhaaroja.
Niin kun hoitaja Oivassa sanoi, niin omistaja kyllä tuntee koiransa ja tietää, koska on aika. Lunahan oli ihan reipas ja koiraksi pirteä, mutta ei oma itsensä (näin totesi tytön pitkäaikainen omalääkäri Sailakin sitten tiistaina). Ominaiseen tapaani keräsin lapulle oireita, jotta muistan ne kaikki varmasti sanoa vielä ennen lopullista päätöstä. Oireet oli aika pieniä merkkejä, eikä niihin välttämättä muut olisi kiinnittäneet huomiota esim. Luna venytteli useita kertoja, vilkuili kylkiään, nuoli/kirputti mahaansa muutaman kerran, pesi itseään ja sitä tärinää oli, vaikka oli tosiaan kovalla suolistokipulääkkeellä, joka tuntui auttavan, kun sen antoi, mutta kipua oli silti.
Nukuttiin viimeinen yö vierashuoneessa tyttöjen pedissä ja Luna oli melko levollinen, välillä vaihtoi paikkaa ja näki unia, mua hymyilytti, kun selvästi juoksi jossain seikkailussa. Itse kun olen muutenkin huono nukkumaan, niin nukuin koko viikon 4-5h yössä ja pienissä pätkissä heräillen. Painokin on pudonnut -4kg kuluneen kuukauden aikana.
Olin kirjoitellut jo ylös, mitä asioita pitää hoitaa tiistaina, kenelle ilmoittaa, mihin aikaan antaa Lunalle ruokaa, lääkettä, autoa lämppäriin jne. Etätyöpäivä meni aika sumuisesti, lenkitin kyllä ruokkiksella Lunan, eikä olisi ensin halunnut lähteä (kovaan pakkaseen), mutta lopulta paineli kauheaa vauhtia, nuuskutus kuului ja pienellä metsäpätkällä löysi pupun papanoita + kadun varresta pudonneen roikkuvan korviksen, otti siis ilon irti vielä viimeisestä metsäseikkailusta. Lopetin hommat klo 13. Olin jo ihan valmis, kaikki hommat tehtynä, joten sanoinkin miehelle, että mikä tässä enää voi olla tärkeämpää, kun olla Lunan vieressä ja silitellä sitä. Tyttö tulikin mun viereeni sohvalle ja meni selälleen sekä katsoi pääkenossa mua ikäänkuin, että etkö nyt tajua, maha on tosi kipeä. Rentoutui siitä sitten hetken päästä kyljelleen, kun silittelin niskasta ja silmät lurpsahteli, taisi vähän auttaa oloon.
Mies lähti onneksi heittämään meitä lääkäriin ja sain pitää Lunaa sylissä repsikassa saman viltin alla, jossa aikanaan tuotiin tyttö kotiin kasvattajalta. Luna oli ehkä vähän ihmeissään, kun oli tottunut kulkemaan boxissa ja oli ihan horkassakin eli tärisi kauttaaltaan, kietaisin sitten viltin sen ympäri, niin vähän tuli lämpöisempi. Luna myös suukotteli mua matkalla niin, että silmälasit oli märät ja kieli mun sieraimessa, tunnettuun tyyliinsä. Annoin sen muutenkin suukotella kaksi päivää estottomasti ja käytti kyllä tilaisuuden hyväkseen eli tämäytti vauhdilla etutassunsa mun rintäkehän päälle ja alkoi lipoon, siinä putsaantui aina korvakäytävätkin ja niitä silmälaseja pestiin moneen kertaan parin päivän aikana.
Oivan pihassa mies ja Luna jäivät autoon (mies oli liikkis, kun silkutti Lunaa ja laittoi sille penkinlämmittimen vielä päälle, ettei tarvi palella), kun kävin sisällä kysymässä, ollaanko aikataulussa. Päästiin sitten huoneeseen odottelemaan ja Luna heilutti häntää sekä seisoi tikkana sen oven takana, mistä Sailan ääni kuului. Jälleen näkeminen oli innokas, mutta kuitenkin paljon vaisumpi, kun normaalisti. Saila sanoi heti kärkeen, että oli niin toivonut, että oltaisiin peruutettu aika 💖 Luettelin sitten lapulta kaikki oireet ja kyselin vielä ennustetta paranemiselle (4 viikkoa syötetty haimaystävällinen ruoka olisi pitänyt jo auttaa), mutta oli se lääkärinkin pakko myöntää, että oireita voidaan hoitaa, mutta paranehan se ei ja näki kyllä saman, että koira on kipeä, vaikkei sitä niin selvästi näytäkään, koska terrierienergia. Tärisi molempina päivinä lääkärissä, vaikka siellä oli aina paljon reippaampi/kierroksilla, kun missään muualla. Suolistokipulääke on vielä sellainen, ettei sitä voi antaa, kun muutaman päivän, aiheuttaa pidemmässä käytössä verenkuvamuutoksia. Tavallisella särkylääkkeellä kipua ei olisi todennäköisesti saatu hallintaan sitäkään vähää ja olisi mahdollisesti aiheuttanut mahahaavan. Pitkässä juoksussa haimatulehdus aiheuttaa koiralle diabeteksen ja vaikka sitä voisi ajatella, että eihän se ole paha, niin koiran tapauksessa on.
Lopulta sitten Luna sai rauhoittavan, samanlaisen, mikä annettaisiin leikkaukseen mennessä. Kuunteli aulan ääniä noin pari minuuttia, kunnes nukahti mun syliin nojatuoliin, hengitteli syvään ja tuntui ihan lötköpötköltä. Silittelin ja suukottelin tyttöä. Sen jälkeen olikin kovin rauhallista, kunnes Saila nyökkäsi. Höpöteltiin vielä pitkät pätkät koirista, kiireen tuntua ei ollut. Luna nukahti kuulemma sen verran nopeasti, että se kertoi siitä, että kipuja todellakin oli.
Mulla oli aika turta olo, koska olin toiminut kaksi päivää, kun kone järjellä, tunteita ei kannattanut ajatella siinä kohtaa, jotta pysyttiin koiran edunmukaisina. Kotiin päästyä mentiin Nemon kanssa lenkille, sai iltapalaa jne. Tunteet tuli vasta seuraavana päivänä ja niiden sekä koko prosessin sulatteluun menee aikansa. Surun lisäksi päällimmäisenä kuitenkin hyvä ja lämmin fiilis, kun Luna sai lähteä niin kauniisti ja rauhassa, sitä toivoisi jokaiselle ihmisellekin samanlaista lähtöä.
Ihmettelen vähän itsekin, mistä löytyi se rohkeus, viisaus ja rauhallisuus, mutta taustalla painoi viiden vuoden takainen painajainen Nugan kanssa Hattulan eläinsairaalassa, jota ei toivosi kenellekään eläimelle, eikä ihmiselle. Silloinhan me ei saatu apua ajoissa ja koira kärsi ihan turhan päiten 2 viikkoa (vaikka käytiin eläinlääkärissä joka toinen päivä). Siitä toipumiseen mulla meni noin 3 vuotta.
Hyvä fiilis jäi myös senkin takia, että oltiin autuaan tietämättömiä tästä vielä edellisellä viikolla ja tehtiin kaikkia kivoja juttuja. Taaksepäin, kun katsoo, niin meidän arki oli aika aktiivista, vaikka itsestä tuntuu, ettei tässä mitään erikoista tapahdu, kun ei harrasteta säännöllisesti jossain seurassa. Oltiin edellisenä viikonloppuna taas Piikahaassa lenkillä, mummu oli yökylässä, koirat puuhaili älypeleillä, Lunan kanssa heiteltiin lelua pihassa yms. Lisäksi päivystysreissun jälkeen meillä oli käynyt tärkeitä ihmisiä Lunaa moikkaamassa. Tuli sellainen olo, että mentiin täyttä elämää loppuun asti.
Tavallaan tähän oli myös osannut jo hieman varautua, kun Lunan maksa-arvot oli ensimmäisen kerran koholla 11-vuotiaana, niin muistan jo silloin todella huolestuneeni, että tuleeko enää niitä 12v synttäreitä. Mitään oireita ei toki ollut, mutta se tieto tilanteesta. Kyllähän myös koirien ikä tuo suhteellisuuden tajua näihin tilanteisiin, kun Luna oli jo tuhatvuotias, niin Nemohan on sitten tuhatviisisataavuotias. Toki tyttö oli niin pirteä muuten, eikä vielä dementiasta tietoakaan, että olin ehtinyt jo päivystysreissun jälkeen useamman viikon stressaamisen jälkeen huokaista viimeisen viikon aikana, että ei tässä hätää. Näin mielessäni tulevan kesän tytön kanssa ja olisihan se ylipäätään helpompaa, kun koirat lähtisi ikäjärjestyksessä, mutta meillä meni nyt kaikki kolme käänteisessä järjestyksessä: nuorin Nuga ensimmäisenä.
Kotona on nyt aika erilaista, kun on vaan yksi koira. Yhdestä koirasta huolehtiminen tuntuu niin helpolle! Mulla on ollut lähes 14 vuotta aina 2-10 koiraa hoidettavana 😅 Tuo maksimi on ollut pentujen aikaan, eli 4 aikuista + 6 pentua. Ekat päivät vilkaisin vähän väliä Lunan vaaleanpunaiseen petiin lempipaikalle ja tuntui oudolle, kun se ei nostanut sieltä päätään korvat hörössä. Höpöttelen myös vähän väliä Lunasta Nemolle ja miehelle sekä lähettelen lentosuukkoja sinne jonnekin. Kutsun myös Nemoa Lunan lempinimillä mm. pimpula. Olo on vähän epäuskoinen, välillä tuntuu, että tyttö on vaan pari päivää mummulassa ja haen sen kohta sieltä kotiin taas iloisena hömpöttämään.
Nemo on jotenkin rauhallisempi. Tavallaan hyvä, että Luna piti pojan vireessä, mutta toisaalta kyllähän varsinkin vanha koira kaipaa paljon lepoa päivään. Veikkaan, että niillä oli aina pieni kilpailuasema mun huomiosta, joten senkin takia Nemo on nyt levollisempi. Sekin on erikoista, että voin kesken kaiken rapsutella ja lässyttää pojalle, eikä tarvi miettiä, että toinen koira tulee kohta viereen kiilaamaan.
Luna muuten haukkui postipaketin tuojan raivokkaasti vielä maanantaina ja Nemo siinä sitten huutokuorossa mukana. Tiistaina Luna kiipeili tapansa mukaan sohvapöydällä ja loikkasi sekunnissa meidän korkeaan jenkkisänkyyn, jonne ei siis ollut lupa mennä. Täysillä loppuun asti, meidän rautarouva ja ikuinen suukottelija 💖
Kiitos kaikille lukuisista osanotoista sekä yksityisviesteistä!
