Kahden viikon painajainen

En ole vielä ihan kunnolla sisäistänyt, että Nuga todellakin on poissa <3 Eilen käytiin jälleen Hannan ja Martin kanssa lenkki Ylöjärvellä, kiertäen Veittijärvi. Lenkin jälkeen maistui tietysti siivet. Noh, kun olin siitä Siipibaarin pihasta lähdössä kotiin, niin aikomuksena oli pudottaa koirat kotiin ja suunnata vielä Ideaparkkiin toppahousuostoksille. Mietiskelin siinä ihan pokkana, että "täytyy kotona vielä viedä Nuga pissalenkille, että pääsen rauhassa lähtemään kaupoille".

Poika ei pyöri nyt mielessä ihan 24/7, mutta huomaan, että yhtäkkiä mua vihlaisee mahasta ja jysähtää se todellisuus. Epäuskoiseen fiilikseen vaikuttaa myös varmaan se, että mies ei ole kotona, joten meitä on paikalla vaan 3/5 perheestä ja kuvittelen, että kun mies tänään illalla palaa Thaimaasta, niin tuo Nugan tullessaan. Sen verran stressaavat kaksi viikkoa on takana, että olen laihtunutkin reilun kolme kiloa... Ja olin juuri joulun jälkeen pudottanut pari kiloa pois. Kohta menee jo alipainon rajoille, vaikka äkkiähän ne tulee sitten takaisin.

Tästä alkaa sitten yksityiskohtainen story Nugan viimeisestä viikosta, ei heikkohermoisille!

Keskiviikko 23.1. Tosiaan Pinkkia ja glitteriä Lontoosta kirjoituksen jälkeen Nugan olo taas huononi samana iltana. Pahoinvoinnin estolääkkeen kuuri loppui, eikä särkylääkettäkään oltu tarvittu su-ke. Tultiin klo 16 maissa kotiin pieneltä lenkiltä ja Nugan maha alkoi kouristella. Pahin meni ohi puolessa tunnissa, mutta tärinä jäi päälle. Nuga pötkötteli mun kyljessä sohvalla ja välillä kääntyi katsomaan mua alta kulmain, johon totesin, että "mä tiedän, koita rakas kestää". Mietin jo, selviääkö poika aamuun (kävelin pitkin kotia ja luin lääkkeiden selosteita) ja soitin päivystyksestä lääkintäohjeita. Nuga sai pahoinvoinnin estolääkkeen ja kipulääkkeen, joka alkoi vaikuttamaan heti 15 minuutissa ja tilanne rauhoittui. Yö meni rauhassa, Nuga sängyssä kerällä mun kyljessä (pojan sängyssä nukkumiset koko elämän aikana voi laskea yhden käden sormilla, kun ei ollut tottunut siihen ja meni itse mieluummin boxiin iltaisin väsyn iskiessä).

Leikitäänkö?

Torstaiaamuna 24.1. riennettiin heti Oivaan sen avauduttua klo 9, Nuga oli pirteämpi. Oma lääkäri ei ollut paikalla, mutta olin blogin lukijalta kuullut, että monesti sapessakin on vikaa, jos haima oireilee. Tätä lähdettiin sitten heti selvittämään verikokeen avulla, jonka itse kiikutin viivana laboratorioon kaupungin toiselle puolen. Klo 11 jälkeen päästiin jo lääkärin pakeille ja sapessa näkyi pieni vaalea läiskä, joka oli tukkeumaa ja osa sappirakon reunasta oli vaaleaa hapertunutta. Taas Nuga sai nesteytystä & kipulääkettä ja lähdettiin kotiin odottelemaan verikokeen tuloksia. Lääkäri soittikin klo 16 pintaan ja sappiarvot olivat normaalit, mutta crp oli noussut 55 -> 75, joten oli syytä aloittaa antibioottikuuri, joka liuottaisi sapessa olevaa tukkeumaa (ja vaikutti myös maksaan, jos siellä olisi ollut tulehdusta). 

Mulla oli puhelimessa lista kysymyksiä lääkärille, joihin sain hyvät vastaukset ja oltiin jo puhuttu sappirakon poistosta, kunhan saataisiin tulehdus hoidetuksi. Googlasin Jyväskylässä olevia spesialisteja tähän toimenpiteeseen. Lääkärille ajellessa takaisin lääkkeitä hakemaan mielessä risteili sata kysymystä lisää, mutta en niitä enää sitten perillä muistanut. Se oli ensimmäinen kerta, kun purskahdin klinikalla itkuun, aloin jo olla todella paniikissa. Lääkäri rauhoitteli, että antibiootti pitäisi lähteä tehoamaan 2-3 päivässä eli lauantai/sunnuntai iltana, kun ensimmäisen tabletin Nuga sai heti to iltana kotona. Lääkäri sanoi myös, että Nugan ei pitäisi nyt olla yhtään kipeä antibiootilla ja suolistokipulääkkeellä ja jos se olisi, niin olisi syytä lähteä viivana Hattulan eläinsairaalaan tarkistuttamaan, ettei sappirakon reuna ole revennyt (arvatkaa vaan kuinka paniikissa olin tämän tiedon kanssa).

Karvalankamatolla on hyvä pötköttää

Perjantaina 25.1. sairauslomani loppui ja menin jo töihin, oli pakko saada happea ahdistavasta tilanteesta kotona, jossa tarkkailin herkeämättä pojan vointia ja laitoin jokaisen yskäisyn yms. merkille. Mummu tuli päivällä koirien seuraksi ja antamaan Nugalle välipalaa. Pojan vointi oli hyvä ja suurimman osan päivästä peuhasi pallojensa kanssa yläkerrassa. Olin löytänyt Nugalle kuukausi takaperin suosikki lelun rikkomansa tilalle. Alkuperäinen lelu oli tuotu toissa kesänä Tarton reissulta ja täsmälleen samanlainen löytyi Wuf.fi Nekalasta. Vihdoin uskalsin antaa sen Nugalle leikittäväksi sairausloman aikana (Nugaa piti aina valvoa lelujen kanssa, koska sillä oli taipumusta pistää ne palasiksi ja syödä niitä. Mahassa oli ollut noin kymmenisen lelun palaa sen 7 vuoden elämän aikana ja aina aiemmin ne palaset oli tullut joko oskentamalla tai kakan mukana ulos). Perjantai-iltaa vietettiin yhdessä lenkkeillen, syöden ja saunoen, mikä teki hyvää, kun sain ajatuksia edes muutamaksi minuuteiksi muualle. Keskittyminen mihinkään älylliseen keskusteluun oli toki hukassa.

Aamun alkajaisiksi palloleikkejä

Lauantaiyö/aamu 26.1. olivat taas huonot ja niinpä lähdettiin aamupalapöydästä suoraan Hattulaan. Sain kaverini kuskiksi, kun epäilin omaa ajokuntoani takaisin päin. En ollut ehtinyt pesemään edes hampaitani, mutta jouduttiin hetki odottamaan lääkäriä, joten kävin pesemässä ne sillä välin lääkäriaseman vessassa. Tämä Hattulan reissu oli se ratkaiseva, jolloin poika olisi ollut vielä pelastettavissa, mutta lääkäri ja hoitaja eivät ottaneet mua tosissaan. Ultrasivat vaan Nugan mahan ja haima sekä sappi näyttivät hyviltä. Keskusteltiin pitkään lääkkeiden antamisesta (se ei ollut mitenkään yksioikoista murisevan huonovointisen terrierien kanssa) ja sain käytännön vinkkejä siihen sekä ruokintaan. Puhuin myös harkitsevani eutanasiaa, koska koira on niin kipeä, johon lääkäri totesi, ettei se huono vaihtoehto ole, varsinkin jos en itse henkisesti jaksa. Vakuuttelivat mulle kovasti, että haimatulehduksessa koira on tosi kipeä, että nyt vaan rauhassa, kyllä se siitä. Olin aistivani pientä silmien pyörittelyä, että "mitä tuo kukkahattutäti tuossa panikoi". Nuga sai opiaattipohjaista Tramalia pistoksena ja reseptin kotiin. Papereissa luki "jatketaan samalla lääkityksellä".

Nuga olikin koko päiväm tokkurainen ja nukkui autuaan näköisenä kotimatkan. Yritin tsempata itseäni, että olen liian hermoheikko ja nyt täytyy vaan luottaa sekä uskoa lääkäriä. Keittelin kanaa ja Nuga söi lääkkeet kanan kanssa hyvin. (Epäilin, että haima oli ottanut nokkiinsa, kun olin antanut lääkkeitä öljyisen tonnikalan kanssa ja rasvaista ruokaa oli vältettävä). Tramal teki Nugalle tosiaan tokkuraisen olon, eikä syönyt, juonut tai pissannut kunnolla. Lelulla sen sai houkuteltua ulos boxista tai pihaan.

Heitä jo?

Sunnuntaina 27.1. Nuga ei päässyt tallille, kuten ei edelliselläkään viikolla, kun varjelin sen mahaa kaikilta tallipöpöiltä, mm. hevosen lantaa meni mahaan joka kerta tallireissussa. Nuga oli aivan innoissaan aina, kun tallivaatteet kaivettiin kaapista ja niin tälläkin kertaa, johon totesin, että tulet sitten tulevalla viikolla (eli tänään), kunhan vaan olet parantunut. Melkein jo silloin tiesin, että ei sitä yhteistä tallireissua enää tule. Nemo lähti tuuraamaan Nugaa tallille ja kun tultiin takaisin parin tunnin reissusta, niin Luna ja Nuga olivat iloisena ovella vastassa. Päivä meni melko hyvin, mutta särkylääke ei enää vaikuttanut 8h, vaan sitä piti antaa 6h välein ja se alkoi vaikuttamaan vasta 1h päästä antamisesta. Lääkettä ei saanut antaa, kun max 3x päivässä, joten 24h:iin se ei riittänyt. Mummu tuli meille Helsinki viikonlopusta illalla ja yökylään, eikä uskonut alkuun, että Nuga olisi oikeasti kipeä, koska se juoksi portaat alas ja haukkui portin takana sekä hyppi mummua vasten ja otti mummun kättä hellästi suuhun kuten sillä oli tapana, kun halusi saada huomiota. Nugalle oli jäänyt pentupureminen vieraita kohtaan. 

Yö meni melko rauhallisesti, olin laittanut Nugan häkkiin makuuhuoneeseen sängyn viereen, kun parina edellisenä yönä se oli riekkunut korkealle nostettujen lelujen perään ja yö oli ollut levoton. Aamuyöstä heräsin kerran, että Nuga vähän tuhisi ja mietin, että särkylääkkeen vaikutus taitaa alkaa hiipumaan, mutta olin nukahtanut kuitenkin, kun ei mitään sen enempää kuulunut.

Mitä tässä nyt kuvataan, kun voi leikkiäkkin

Lempparilelun kanssa <3

Maanantaina 28.1. Kello kun soi ja nousin katsomaan Nugaa, niin huomasin heti, että se on todella kipeä. Samantien alkoi sekä mun jalat, että kädet täristä ja hammasta purren ryntäsin alakertaan hakemaan särkylääkettä (mietin, että voiko tää nyt v*ttu olla normaalia lääkärin sanojen mukaan). Lääkkeen jälkeen Nuga istua kökötti ensin, kunnes kävi sitten maate ja läähätti. Tunnin päästä lääke oli alkanut taas tehoamaan (todella jäätävää odotella aina se tunti, kun mitään ei pysty tekemään) ja kun olin lähdössä Nemon kanssa aamulenkille, niin Nuga juoksi alakertaan ja pihalla tulikin iso kakkonen, eikä enää sisällä läähättänyt (olin pyörittänyt sitä illalla lenkkiä, jotta olisi tehnyt tarpeensa, mutta ei. Opiaattipohjainen lääke kuulemma tekee ummetusta). Nugalle tuli kotona vielä lenkin jälkeen kramppi, mutta sen jälkeen söi kanan kanssa lääkkeet ja hyvällä ruokahalulla nappulat.

Työpäivä oli todella tuskainen, mulla tärisi koko kroppa ja laiteltiin pitkin päivää viestiä mummun kanssa "pää kylmänä nyt vaan, lääkärin ohjeen mukaan mennään". 6h särkylääkkeen annosta mummu yritti antaa uutta lääkettä, mutta eihän Nuga sitä suostunut ottamaan, eikä mummu pysty sitä ärisevän koiran kurkkuun tunkemaan (se oli mulle itsellenikin ihan mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, piti itsensä aina kovettaa). Lähdin sitten töistä kotiin, eikä se lääke pysynyt Nugan kurkussa, aina vaan yskäisi sen ylös. Samalla huomasin, että Nugan ikenet on jo ihan vaaleat ja niinpä soitin jälleen Hattulaan. Lähdettiin kaasu pohjassa lumipyryyn taas 45min matkaan, mikä meni melko kivuttomasti vielä päivännäöllä. Mietin koko ajan matkalla, mahtaako poika olla enää hengissä, kun päästään perille ja sitä, että se olisi toisaalta helpotus, pääsisi pois kivuistaan tutussa paikassa ja voisivat tehdä ruumiinavauksen sitten Hattulassa. 

Nuga ei pystynyt enää kävelemään, kyyhötti vaan kumarassa, tuhisi ja niinpä kannoin pojan lääkärille viltin sekä lempparilelun kanssa. Taas oli vastassa eri lääkäri, joka oli ihan pihalla tilanteesta, vaikka juuri toissapäivänä oltiin heillä asioitu ja kaikki tiedot piti olla koneella mukaan lukien kaikki dokumentit Oivasta, mitä olivat heti lauantaina lähettäneet sähköpostiin. Ehdotti enimmäisenä, että Nuga saa Tramalia ja lähdette kotiin. Tokaisin sitten, etten todellakaan lähde tässä kunnossa olevan koiran kanssa kotiin. Sanoin jälleen, että koira on niin kipeä, että harkitsen eutanasiaa, johon lääkäri suhtautui samanlailla, kun lauantain lääkäri, että joo voidaan tehdä vaikka heti. Mun pointtini oli se, että koira on niin h*lvetin kipeä, että nyt on tehtävä jotain, ei tää voi olla tavallinen haimatulehdus (ei kuitenkaan ollut oksentanut/ripuloinut kun päivän pari). Pienen väännön jälkeen lääkäri lupasi ottaa ensimmäisenä verikokeet, lääkitä koiraa, ottaa röntgeniä jne, mitä nyt itse osasin ehdottaa, kaikki mahdollinen. Nuga lähti lääkärin sylissä sairaalan puolelle ja laitettiin vielä nenät yhteen Nugan kanssa ennen, kun menivät. Nugan kirsu oli ihan kuiva. Jäin sitten aulaan odottamaan verikokeen tuloksia ja crp oli taas noussut 173. Nuga jäi yöksi tehohoitoon ja sovittiin, että sisätautispesialisti tulee tiistaiaamuna klo 8 ja katsoo Nugan mahan laajemmalla ultralla.

Ilalla lääkäri soitti vielä tilannetta ja muuta ihmeellistä ei oltu löydetty, mutta Nugalla oli toisessa kiveksessä kasvain. Tätäkin vaivaa oli tutkittu Oivassa noin kolme viikkoa sitten ja muutamia kuukausia aiemmin, kun ultrassa eturauhanen näytti suurentuneen. Kilpirauhaslääkityksen jälkeen ultra näytti kuitenkin hyvältä. Lääkäri arveli, että kasvain ei kuitenkaan ole syy Nugan sen hetkiseen tilaan. Sanoi puhelimessa kahteen kertaan, että toivottavasti ei jouduta palaamaan yöllä, vaan aamulla sitten klo 8-10 välissä. En olisi millään uskaltanut nukahtaa, kun pelkäsin soittoa hätäeutansiasta. Sinänsä hölmö systeemi, kun etukäteen oli kysytty, saako tehdä tarvittaessa hätäeutanasian ja saako elvyttää, joihin kumpiinkin vastasin kyllä, niin ainakin tässä ensimmäisessä vaihtoehdossa olisi riittänyt soitto aamulla, että se olisi jouduttu tekemään yöllä. Noh, yö oli järkyttävä ja mietin kaikkia vaihtoehtoja, pientä toivon kipinää, rukoilin ja millaisen muistokirjoituksen kirjoittaisin blogiin. Unta tuli ehkä 2h.

Päikkäreillä 

Olinkin tiistai aamuna 29.1. täysin valmiina, kun lääkäri soitto jo noin 8.20. Ultrassa oli näkynyt, että suoli on puhki ja mahanestettä valunut. Suolen oli voinut puhkaista, joko kasvain tai vierasesine. Mietin heti 95% varmuudella tuota jälkimmäistä. Tilanne kuulosti todella hurjalta ja punnitsin vaihtoehtoja, leikatako koira vai päästääkö kärsimyksistään. Vaakakupissa painoi kiveskasvain, olisiko kasvaimia enemmänkin, myös mahassa, haimatulehdus (joka saattaisi loppuelämän vaivata), sappitukos (sappirakko, joka pitäisi ehkä poista), kilpirauhasen vajaatoiminta ja Nugan muuten niin huono maha, joka kipuili aina uudelleen ja uudelleen vuodesta toiseen. Siinä hetkessä tiesin, että armollisinta olisi päästää poika pois ja mietin etenkin sitä mahdollista paranemisprosessia, kuinka vaikea ja kivulias se olisi, jos ylipäätään poika enää heräisi leikkauspöydältä, lääkärin kapulakielellä ennuste oli varauksellinen ja hän ei omalla kohdallaan rahan takia lähtisi leikkaamaan. Itselle raha ei olisi ollut mikään ongelma, sillä ei ollut mitään merkitystä. Päällimmäisenä ehkä painoi se, että paranemisprosessi olisi varmasti hankala ja kivulias, enkä antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos Nuga olisi joutunut virumaan kotona vielä viikon ja se olisi sitten vasta päästetty tuskistaan. 

Kysyin vielä lääkäriltä, ehdinkö Hattulaan pitämään Nugaa sylissä lähdön hetkellä ja tilanne oli kuulemma vakaa, ehtisin, ellei tila romahtaisi yhtäkkiä. Kaveri lähti heittämään mua taas Hattulaan kesken työpäivän ja otin muutaman puhelun matkalla sekä ilmoitin töihin, etten ole tulossa. Hetken vielä harkitsin leikkaamista ja lisäkysymyksiä lääkärille. Sain mieheni kiinni Thaimaasta ja ennen, kun olin kertonut omasta mielipiteestäni asiaan, niin mies jo sanoi, että ei kannata lähteä leikkaamaan valmiiksi jo noin kipeää koiraa. 

Itse tilanne oli tehty niin hienoksi, kun se nyt vaan siinä tilanteessa voi olla. Todella nuori hoitaja kutsui mut aulasta sisään ja odotti huoneessa Nugan kanssa. Sanoi mulle heti, että teet oikean ratkaisun ja kun näin Nugan niin aloin tietysti itkemään, olihan se kipeä lääkkeistä huolimatta. Hoitaja lähti huoneesta kyyneleet silmissä ja saatiin vielä aikaa olla Nugan kanssa kahden, sanoin kaikki asiat, mitä oli mielessä, rapsuttelin, silittelin, suukoteltiin, pidin poikaa sylissä. Nugan oli kuitenkin parempi olla seisomassa lattialla ja lähtikin hetken päästä takaisin lattialle. Otin Nugalta kuonokopankin pois, jota valitettavasti joutuivat sairaalassa pitämään. Jokainen minuutti alkoi tuntua liian pitkälle, kun ehdittiin huoneessa olemaan kahden reilu kymmenen minuuttia. Lopulta lääkäri tuli ensin keskustelemaan, sitten lähti vielä lääkkeitä hakemaan. Tiesin, että Nugalla oli ollut sairaalassa hyvä olla, sillä oli koko ajan lääkärin perään, eikä oikein olisi tullut mun lähelle. Lääkäri sanoikin, että poika oli ensimmäisenä aamulla lääkärin nähdessään heiluttanut häntää ja yöhoitajat olivat sanoneet, että poika oli kiltti, vaikka murisikin, niin ei sitten tehnyt mitään. Kyllähän mä sen tiesin aina <3

Nuga nukahti mun syliin n. klo 10.25 jo heti ensimmäisestä rauhoittavasta lääkkeestä, niitä annettiin kaikkiaan kolme. Poika oli ihan loppu, eikä päästänyt ääntäkään, vaikka suoli oli puhki. Terrierin perkeleet ne on vaan sitkeitä. Kaikki sanoivat osanottoja, mutta mun olo oli vaan rauhoittunut ja mietin, että voisin syödä hevosen. Tosin ei se ruoka sitten maistunut moneen päivään. Perjantaina ekaa kertaa meni paremmin ruoka alas. (Mummulla on ollut nää samat oireet eli ruoka ei maistu ja unet on lyhyitä ja levottomia). Joitain koomisia piirteitä myös tässä kahden viikon painajaisessa oli mm. mulla oli vakiovarusteena käsilaukussa Nugan kuonokoppa, koska noin joka toinen päivä tuli lähtö lääkärille extempore ja olohuoneessa oleva iso ruokapöytä on täynnä uusia lankakeriä, koska kutominen rauhoittaa mua ja monesti ostan uuden kerän, jos maailmaa potkii päähän, koska olen ansannut sen. Nyt niitä on ostettu sitten tämän vuoden edestä. 

Eläinlääkäri soitti vielä samana iltapäivänä vaatimani ruumiinavauksen tuloksia ja suoli oli siis puhjennut narureikäpallon kolmisakaraisen palan takia (sain siitä tekstarilla kuvan) ja toisesta kohdasta suoli oli hapertunut, joten sitä olisi pitänyt poistaa ainakin 10cm. Haima oli ollut ihan loppu. (Tämä jääkin ikuiseksi arvoitukseksi, oliko siis oikeasti kyse haimatulehduksesta vai oliko Hattulan lääkärin mukaan suolitukos aiheuttanut haimatulehduksen). Myös mahalaukussa oli kaksi isoa vaaleampaa kohtaa, jotka oli paksuuntuneet ja mahahaavan näköistä, mikä ilmeisesti oli perintöä Nugalla riehuneesta helikobakteerista. Epäilenkin, että bakteeri oli uusinut, koska Nuga pisti palasiksi ja söi näitä leluja (myös sen reikäpallon) yhden viikon aikana urakalla ehkä marraskuussa.

En tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Ehkä olisi pitänyt lyödä nyrkkiä pöytään ja karjua. Tai lähteä vaikka sinne Viikin Yliopistolliseen Eläinsairaalaan Helsinkiin. Toisaalta, ehkä se oli tarkoitettu menevän näin, ettei Nugan tarvi enää kärsiä mahavaivojen kanssa ylipäätään <3

Kotiin kun pääsin, niin putosin eteisen lattialle ja iltapäivään meni itkiessä. Nemo ja Luna olivat koko ajan sylissä & suukottelemassa, parhaat sydämen lämmittäjät <3 Kiitos kaikille myös lukuisista yksityisviesteistä. Eihän tätä ymmärrä kukaan muu, kun toinen koiraihminen.

Parhaita hetkiä Nugan kanssa <3

Ei ollut itsestään selvää, että toistuvasti mahaansa kipuileva koira uskalsi tulla ihmisen lähelle. Nugaa ei saanut missään tapauksessa koskea tässä kohtaa tai ponkaisi ylös, murisi tai poistui paikalta. 

P.S. Aion tehdä reklamaation eläinsairaalaan. Kohtelussa oli muutakin epäasiallista, mitä en viitsi tässä julkisesti tuoda esille. Kenellekään muulle ei pitäisi käydä näin. Käytiin kahden viikon aikana Oivassa 5 kertaa ja Hattulassa 3 kertaa, rahaa meni toista tonnia ja tähän se riitti.